perjantai 20. marraskuuta 2026

Nuorena sitä oli epävarma ja osin epätoivoinenkin. Olin rakastunut sinuun, mutta koska olin tehnyt ensin erilaisia elämänvalintoja "ovet paukkuen", tuntui asioiden muuttaminen vaikealta, jopa mahdottomalta. Siispä me lopulta jatkettiin entisiä polkuja ja lopetettiin soittelu. Yhdessä viimeisimmistä puheluista sanottiin: "Jos meistä ei nyt tule paria, aletaan sitten viimestään vanhoina olemaan yhdessä." ja naurettiin.
Elämä soljui ja eteni. Ajattelin sinua joskus, mutta jostain syystä se kaveriporukkakin rakoili, eikä enää edes nähty, minä sain sitten vauvan ja elämän piti olla mallillaan. Sinäkin etenit omissa kuvioissasi, teit paljon töitä ja seurustelit.
Minun elämäni kuitenkin muuttui jo reilun vuoden päästä vauvan syntymästä. Lapsen isä ei ollutkaan niin sitoutunut meihin kuin luulin, ja yrityksistä huolimatta minusta tuli yksinhuoltaja jo ennen kuin lapsi täytti 2 vuotta.
Palasit mieleeni. Tein elämässäni muutoksia ja ajattelin sinua. Kirjoitin kirjeen, jossa kerroin nykyisestä elämäntilanteestani ja siitä, että ajattelen sinua edelleen.
 

"Jos kirjoittaisin pienen kirjeen
Ja veisin sen laatikkoon
Avaisitko sen ja lukisitko loppuun, lukisitko loppuun?
Tuntisitko vielä vanhan kaipauksen?
Olisitko valmis mut kohtaamaan?
Tulisitko asemalle mua vastaan, tulisitko vastaan?"

Siteerasin kirjeeseen omien sanojeni väliin Pave Maijasta. Loppuun liitin pyynnön: Jos tämä kirje on sinusta kamala ja et ollenkaan ajattele minua tai halua kuulla minusta, toivon, että poltat tämän kirjeen välittömästi etkä kerro tästä koskaan kenellekään. Ja sitten palasin vielä toivoon ja kirjoitin alareunaan puhelinnumeroni.
Kannoin kirjettä mukanani kaikkialle. Se oli suljettu tiiviisti, mutta en kirjoittanut siihen päälle saajan nimeä. Tein asiaa läheiselle huoltsikalle, kun tiesin sinun siellä usein käyvän, mutta en sattunut sinua näkemään. Ajoin autolla kotisi ohi, ja ajattelin jättää kirjeen postilaatikkoosi ( ja tuolloin toki olisin nimesi siihen saajaksi lisännyt ), mutta en ikinä uskaltanut. Ajattelin, että joudun naurunalaiseksi, jos joku muu lukeekin sen. Takaraivossa myös jyskytti ajatus: en olisi kuitenkaan sinulle riittävän tasokas kumppaniksi.
Elämä soljui eteenpäin ja minä sen mukana. Kirje nuhraantui ja jäi kokonaan lähettämättä. Tapasin miehen, menin naimisiin ja sain lisää lapsia. Elin elämää, paljon sain toteuttaa unelmiani, mutta jotain tärkeää silti puuttui. 
Sinut tapasin reilun kolmenkymmenen vuoden aikana vain muutaman kerran. Ohimennen kaupassa, ohikulkiessa nyökättiin, tervehdittiin. Sisimpäni heittivät volttia, vaikka elämässäni kaiken piti olla kunnossa. Koin vastustamatonta halua juosta perääsi ja kertoa, että minulle oli tosi merkityksellistä se, mikä meille nuorena tapahtui. Mietin sinua aina viikkoja noiden kohtaamisten jälkeen.
Kun sitten erosin, olin niin rikki ja lopen uupunut parisuhteesta, että en edes halunnut etsiä mitään uutta. Elin elämää työlle ja viihdyin muun ajan ihan yksin kotona, elleivät lapseni olleet käymässä.

Yritetään seurustella niin kuin tavalliset ihmiset. Viestitellään ja soitellaan. Jatkuvasti. Töistä menen kotiin, yritän tehdä omia juttuja, ja sovitaan että tänään ei nähdä, mutta sittenkin nähdään. Jutellaan kaikesta puhelimessa ja viestitellään joka käänteessä. Sovitaan, että tänään ei nähdä, kun mulla on aikainen aamuvuoro huomenna, mutta sitten kuitenkin nähdään. Puhelut menevät suunnilleen niin että "Oot vissiin kotonas yötä?"
- Niin minun pittää olla kun on aamuvuoroon meno.
 "Vai tuutko tänne?"
- En. 


- Tuun.

Nauretaan ja sanotaan tätä Puuilo-suhteeksi. Siinä kun soittaja kysyy ratkaisua ongelmaan ja aina Puuilossa on tarjouksessa soittajan ongelman ratkaiseva tuote ja edustaja kysyy: "Tuukko hakee?" ja soittaja aina vastaa. "En. Tuun."
Meidän on hyvä olla yhdessä. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on lähellä henkilö, joka näkee ja vaistoaa minusta jo hengityksen perusteella, millaisella tuulella olen ja kysyy, mitä mietin. Kun eräässä hetkessä mieleeni tulee harvinaisen laulun sanat ja lausun ne "Entä sitten kun linnut on lähteneet, ja verkkaan käy virtojen juoksu." olet heti täysillä mukana ja vastaat samaa laulua jatkaen: "Entä sitten kun päivät on viilenneet ja poissa on nurmien tuoksu... Sinä vieläkö viivyt mun vierelläin, tuuli tuiskuna lunta kun heittää. Yhä kätesi löydänkö kädestäin, paksu jää vaikka muistoja peittää." ja puristat minua kädestä vakuuttavasti.
Olen aina ennen halunnut nukkua "irrallaan". Niin, ettei mikään toinen kosketa minua, eikä ainakaan hengitä minuun päin. Minun on ollut hankala nukkua, jos vieressä joku on hengittänyt raskaasti, erilaisella rytmillä tai kuorsannut. En ole koskaan tuntenut oloani hyväksi edes yrittää nukkua toisen kainalossa. Paitsi nyt sinun. Tuntuu, että sinun kainalossasi minulle on sopiva, minulle tehty paikka, johon on luonteva sujahtaa ja unikin tulee nopeasti. Kuorsaat pienesti, mutta se tuntuu vain suloiselta ja usein vain havahdun hieman sinun halutessa vaihtaa asentoa jo nukahdettuamme.
Meillä on samanlaiset arkitavat, huomaan, ja se naurattaa minua. Emme ole koskaan eläneet yhdessä, mutta käytämme samaa hammastahnaa, teemme asioita keittiössä samalla tavalla, tykkäämme täsmälleen samoista ruoista ja ajattelemme samoja asioita! Se hämmästyttää minua joka kerta, kun näemme jonkin asian ja alamme sanoa täsmälleen samaa, samalla hetkellä. Täydennät lauseeni ja minä sinun. Taidamme olla rakastuneita.

keskiviikko 18. marraskuuta 2026

Avustin läheistäni hänen muuttaessaan maalta kaupunkiin. Maaseudulla lukuisiin ulkorakennuksiin oli jo aiemmilta asukkailta jäänyt kaikenlaista, ja läheiseni oli antanut minulle vapaat kädet "tonkia aarteita", joista saattaisin tykätä, kun varsinaiset tärkeät tavarat oli hänelle jo siirretty. Ulkorakennuksesta löysin 80-luvun virheettömän - tyhjän tietysti - Sprite-lasipullon, jonka poimin hymyillen käteeni. "Minäpä otan tämän koristeeksi! Vitsit, miten hieno!" sanoin läheiselleni ja lähdin kiikuttamaan pölyistä pulloa autooni. Kikatin kuin pikkutyttö: "Tässä lukee myös ohjeet ´lausutaan Sprait´"

Läheiseni ei ymmärtänyt. - Kuka hullu ottaa vanhan lasipullon riesakseen? Viskaa se vaan tuonne roskalavalle. En kyllä tiiä yhtään toista niin hullua, joka ottas tuommosen ko-ris-teek-si!

Pidin pääni. Sprite-pullo päätyi keittiööni. Pesin sen ja hymyillen katsoin sitä ja muistelin aikaa, jonka se toi mieleen. "Spraittia" ostettiin juuri noissa pulloissa lähikioskilta, kun satuttiin joskus jotain markkoja jostain saamaan.

Soitan rivitalon ovikelloa, joka särähtää vain pienesti särkyen ennen kuin kunnolla alkoikaan äännehtiä. Käännän kahvaa, ovi on auki. Tulet vastaan eteisessä, tervehdit ja käännähdät sanoen: "Keitin kahvit. Tule." Asetutaan pöytään ja pahoittelen vaistomaisesti, kun huomaan sinun laittaneen meille leivät. - Valitettavasti en voi syödä tavallista leipää, kun mulla on gluteenista ongelmaa. Mutta kahvi on hyvä, se riittää. 
"Voi, en tiennyt." sanot ja kätesi alkaa vispata. Huomaan sinun olevan todella pahoillasi, oikeasti. Ojennan käteni vapisevaan käteesi ja kosketukseni vaimentaa vapinan. - Et tietenkään voinut tietää, mutta ei mulla nälkä nyt olekaan. Kahvi riittää.

Yhtäkkiä katseeni osuu keittiössäsi hyllyllä olevaan koristeeseen: Iso litrainen vihreä Sprite-pullo suoraan 80-luvulta! Ponkaisen pöydästä ja otan sen käteeni. - Ei voi olla totta tämä! huudahdan nauraen. - Mulla on tämmönen pieni! Ja kun otin sen talteen, mulle sanottiin, että kukaan ei oo tässä maailmassa niin hullu, että haluais tuommosen koristeeks, mutta sinäkii näköjään oot! Hymyilen entistä leveämmin. "Löysin sen kotipaikan navetalta ja heti tiesin, että otan sen talteen." kerrot ja sitten katsot minua hiljaa. - Mitä? kysyn ja ajattelen, että Sprite-pullot pitäisi saattaa vierekkäin. Pariskunnaksi.
"Sinun pitäs tuua se pieni pullo tälle kaveriksi."

Katson sinua tarkkaan. Olet tietenkin muuttunut, minäkin olen, mutta jäljellä on kaikki se sama, minkä kerran tunsin. Kun hymyilet, näytät nuorelta itseltäsi ja vatsanpohjassani muljahtaa. Jutellaan kahvikupposten ääressä jatkaen siitä, mihin puhelimessa jäätiin ja hymyillään paljon, kumpikin. Katson kaunista kotiasi ja aika lentää siivillä kuin huomaamatta. Parin tunnin päästä havahdun. - Minun on pakko lähteä nyt nukkumaan, vielä on yksi yövuoro tehtävänä.

Noustaan pöydästä ja halataan. Tuoksut hyvältä ja tunnut samalta kuin silloin yli 30 vuotta sitten. Irrottaudutaan halauksesta ja sinä rohkaistut ja suutelet minua. Sisimpäni heittää volttia ja tiedän, että siinä sinä olet, sama sinä, johon ihastuin nuorena ja elämästä tietämättömänä. En haluaisi lähteä mihinkään, sillä lähelläsi on hyvä olla. "Pitäskö meiän jatkaa siitä mihin nuorina jäätiin?"

Kysymys jää ilmaan siihen eteiseen, kun laitan kengät ja takin. - Soitellaan. Viestitellään. Kiitos kahvista! Hymyilen ja pakotan itseni kääntymään ja painamaan ulko-oven kiinni. Kotona heittäydyn unille, mutta en saa unta. Ajatukset myllertävät ja puntaroin kysymystäsi ´Pitäiskö meiän jatkaa siitä mihin nuorina jäätiin?´. Tiedän, että jos jatkamme, sen on oltava varmaa, sillä ottaen huomioon kaiken sen, mitä tiedän työni kautta Parkinsonin taudista, tiedän, ettet kestäisi kokeiluseurustelua tai sitä, että tulisimme toisillemme tärkeiksi ja sitten en jaksaisikaan. Nukahdan näkyyn sinusta hymyilevänä, ja rakkaus täyttää koko olevaisuuteni. Ehkä tämä on mietitty jo!

tiistai 17. marraskuuta 2026

Se tapahtui kai silloin kun pyysit minua kuskiksi sinä yhtenä lauantai-iltana. Olin kotona, paras ystäväni oli tullut toisesta kaupungista käymään ja yhtäkkiä lankapuhelin soi. Vastasin. Se olit sinä. "Lähe kuskiks meille." pyysit. "Lähe. Ei oltais kauaa, tarjottas ruuatkii. Mentäis minun autolla. "Pian ajelimme pikkupikkuautollani luoksesi, jossa jo kaverisi kanssa odottelitte. Lähdettiin sinun autollasi lähikaupunkiin ja pian istuimme sitten syömässä makkaraperunoita ravintolan loossissa vierekkäin. Laitoit käden polvelleni ja silloin sen viimeistään tiesin. En ollut kuvitellut katseitasi. Katsoimme taas toisiamme syvälle silmiin ja tiesimme asioita ilman sanoja. Mutta ei meistä paria tullut. Ei, vaikka puhelimessa juttelimme muutamia kuukausia ja markat hupenivat puhelinkortteihin. Sanottiin: "Jos meistä ei nyt tule paria, aletaan sitten vanhana olemaan yhessä."

Sinä hyväksyt kaveripyyntöni samana päivänä. Siitä innostuneena laitan sinulle viestin, jossa kysyn "Mitä kuuluu?" Vastaat, ja kerrot sairastuneesi Parkinsonin tautiin, jääneesi sairauseläkkeelle ja eleleväsi yksinäsi kotikylällämme. Minä kerron opiskelleeni lähihoitajaksi ja käyväni töissä lähikaupungissa ja sinä ihmettelet, enkö enää ole naimisissa. Jo se ensimmäinen puhelu kestää pitkään. Ihan kuin ei taukoa olisi ollutkaan.

Soitellaan ja viestitellään muutamia päiviä ja eräänä aamuna puhelin piippaa viestin sinulta: "Mitä teet, missä meet?" Vastaan olevani lähdössä yövuorosta kotiin nukkumaan ja sinä viestität pyynnön "Tuutko aamukahville jos keitän?"

- Oikeesti?

"Niin niin."

- Tuun.

Käänän auton nokan kohti paikkaa, jossa sinä asut, parkkeeraan hölmösti tien varteen. Kipitän ovelle, jonka olit neuvonut.

tiistai 10. marraskuuta 2026

Tunnustan: katselin sinua. Seurasin sinua kaveriporukassa ja huomasin, että katseemme joskus kohtasivat. Halusin ajatella, että sinäkin katselit minua. Aloin toivoa tapaavani sinut, kun kokoonnuimme sen aikaiseen tyyliin autoilemaan viikonloppuiltaisin. Usein nähtiinkin. Olin toisen tyttöystävä, mutta tykkäsin sinusta todella. Esson baarissa se taisi olla, kun katseemme kohtasivat pidemmäksi aikaa ja silloin olin varma, että jotain sinäkin minusta mietit.

Avaan Facebookin varmaan jo kymmenettä kertaa tänään kännykällä. Puolihuolimattomasti painan kuvaketta, sormi suihkaisee etusivua skrollaten ja siinä sinä taas olet. Face tarjoilee kaveriehdotuksia tyyliin "Saatat tuntea tämän ihmisen" ja siinä se sinun kuvasi ja nimesi komeilee jo toista viikkoa aina kun avaan sovelluksen. Ehkä tämä on merkki, mietin. Ehkä minun pitäisi viimein kertoa sinulle, että se, mitä meidän välillä nuorena tapahtui, oli minulle merkityksellistä. Klikkaan kaveripyyntöä ja laitan samantien sinulle yksityisviestin: "Minä nyt pyysin sinua kaveriksi, kun tämä Facebook ehdotti. Onhan me silloin nuorena kumminkin tunnettu..."

Nuorena sitä oli epävarma ja osin epätoivoinenkin. Olin rakastunut sinuun, mutta koska olin tehnyt ensin erilaisia elämänvalintoja "ove...