Se tapahtui kai silloin kun pyysit minua kuskiksi sinä yhtenä lauantai-iltana. Olin kotona, paras ystäväni oli tullut toisesta kaupungista käymään ja yhtäkkiä lankapuhelin soi. Vastasin. Se olit sinä. "Lähe kuskiks meille." pyysit. "Lähe. Ei oltais kauaa, tarjottas ruuatkii. Mentäis minun autolla. "Pian ajelimme pikkupikkuautollani luoksesi, jossa jo kaverisi kanssa odottelitte. Lähdettiin sinun autollasi lähikaupunkiin ja pian istuimme sitten syömässä makkaraperunoita ravintolan loossissa vierekkäin. Laitoit käden polvelleni ja silloin sen viimeistään tiesin. En ollut kuvitellut katseitasi. Katsoimme taas toisiamme syvälle silmiin ja tiesimme asioita ilman sanoja. Mutta ei meistä paria tullut. Ei, vaikka puhelimessa juttelimme muutamia kuukausia ja markat hupenivat puhelinkortteihin. Sanottiin: "Jos meistä ei nyt tule paria, aletaan sitten vanhana olemaan yhessä."
Sinä hyväksyt kaveripyyntöni samana päivänä. Siitä innostuneena laitan sinulle viestin, jossa kysyn "Mitä kuuluu?" Vastaat, ja kerrot sairastuneesi Parkinsonin tautiin, jääneesi sairauseläkkeelle ja eleleväsi yksinäsi kotikylällämme. Minä kerron opiskelleeni lähihoitajaksi ja käyväni töissä lähikaupungissa ja sinä ihmettelet, enkö enää ole naimisissa. Jo se ensimmäinen puhelu kestää pitkään. Ihan kuin ei taukoa olisi ollutkaan.
Soitellaan ja viestitellään muutamia päiviä ja eräänä aamuna puhelin piippaa viestin sinulta: "Mitä teet, missä meet?" Vastaan olevani lähdössä yövuorosta kotiin nukkumaan ja sinä viestität pyynnön "Tuutko aamukahville jos keitän?"
- Oikeesti?
"Niin niin."
- Tuun.
Käänän auton nokan kohti paikkaa, jossa sinä asut, parkkeeraan hölmösti tien varteen. Kipitän ovelle, jonka olit neuvonut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti