Nuorena sitä oli epävarma ja osin epätoivoinenkin. Olin rakastunut sinuun, mutta koska olin tehnyt ensin erilaisia elämänvalintoja "ovet paukkuen", tuntui asioiden muuttaminen vaikealta, jopa mahdottomalta. Siispä me lopulta jatkettiin entisiä polkuja ja lopetettiin soittelu. Yhdessä viimeisimmistä puheluista sanottiin: "Jos meistä ei nyt tule paria, aletaan sitten viimestään vanhoina olemaan yhdessä." ja naurettiin.
Elämä soljui ja eteni. Ajattelin sinua joskus, mutta jostain syystä se kaveriporukkakin rakoili, eikä enää edes nähty, minä sain sitten vauvan ja elämän piti olla mallillaan. Sinäkin etenit omissa kuvioissasi, teit paljon töitä ja seurustelit.
Minun elämäni kuitenkin muuttui jo reilun vuoden päästä vauvan syntymästä. Lapsen isä ei ollutkaan niin sitoutunut meihin kuin luulin, ja yrityksistä huolimatta minusta tuli yksinhuoltaja jo ennen kuin lapsi täytti 2 vuotta.
Palasit mieleeni. Tein elämässäni muutoksia ja ajattelin sinua. Kirjoitin kirjeen, jossa kerroin nykyisestä elämäntilanteestani ja siitä, että ajattelen sinua edelleen.
Ja veisin sen laatikkoon
Avaisitko sen ja lukisitko loppuun, lukisitko loppuun?
Tuntisitko vielä vanhan kaipauksen?
Olisitko valmis mut kohtaamaan?
Tulisitko asemalle mua vastaan, tulisitko vastaan?"
Kannoin kirjettä mukanani kaikkialle. Se oli suljettu tiiviisti, mutta en kirjoittanut siihen päälle saajan nimeä. Tein asiaa läheiselle huoltsikalle, kun tiesin sinun siellä usein käyvän, mutta en sattunut sinua näkemään. Ajoin autolla kotisi ohi, ja ajattelin jättää kirjeen postilaatikkoosi ( ja tuolloin toki olisin nimesi siihen saajaksi lisännyt ), mutta en ikinä uskaltanut. Ajattelin, että joudun naurunalaiseksi, jos joku muu lukeekin sen. Takaraivossa myös jyskytti ajatus: en olisi kuitenkaan sinulle riittävän tasokas kumppaniksi.
Elämä soljui eteenpäin ja minä sen mukana. Kirje nuhraantui ja jäi kokonaan lähettämättä. Tapasin miehen, menin naimisiin ja sain lisää lapsia. Elin elämää, paljon sain toteuttaa unelmiani, mutta jotain tärkeää silti puuttui.
Sinut tapasin reilun kolmenkymmenen vuoden aikana vain muutaman kerran. Ohimennen kaupassa, ohikulkiessa nyökättiin, tervehdittiin. Sisimpäni heittivät volttia, vaikka elämässäni kaiken piti olla kunnossa. Koin vastustamatonta halua juosta perääsi ja kertoa, että minulle oli tosi merkityksellistä se, mikä meille nuorena tapahtui. Mietin sinua aina viikkoja noiden kohtaamisten jälkeen.
- Niin minun pittää olla kun on aamuvuoroon meno.
- Tuun.
Nauretaan ja sanotaan tätä Puuilo-suhteeksi. Siinä kun soittaja kysyy ratkaisua ongelmaan ja aina Puuilossa on tarjouksessa soittajan ongelman ratkaiseva tuote ja edustaja kysyy: "Tuukko hakee?" ja soittaja aina vastaa. "En. Tuun."
Meidän on hyvä olla yhdessä. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on lähellä henkilö, joka näkee ja vaistoaa minusta jo hengityksen perusteella, millaisella tuulella olen ja kysyy, mitä mietin. Kun eräässä hetkessä mieleeni tulee harvinaisen laulun sanat ja lausun ne "Entä sitten kun linnut on lähteneet, ja verkkaan käy virtojen juoksu." olet heti täysillä mukana ja vastaat samaa laulua jatkaen: "Entä sitten kun päivät on viilenneet ja poissa on nurmien tuoksu... Sinä vieläkö viivyt mun vierelläin, tuuli tuiskuna lunta kun heittää. Yhä kätesi löydänkö kädestäin, paksu jää vaikka muistoja peittää." ja puristat minua kädestä vakuuttavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti