perjantai 20. marraskuuta 2026

Nuorena sitä oli epävarma ja osin epätoivoinenkin. Olin rakastunut sinuun, mutta koska olin tehnyt ensin erilaisia elämänvalintoja "ovet paukkuen", tuntui asioiden muuttaminen vaikealta, jopa mahdottomalta. Siispä me lopulta jatkettiin entisiä polkuja ja lopetettiin soittelu. Yhdessä viimeisimmistä puheluista sanottiin: "Jos meistä ei nyt tule paria, aletaan sitten viimestään vanhoina olemaan yhdessä." ja naurettiin.
Elämä soljui ja eteni. Ajattelin sinua joskus, mutta jostain syystä se kaveriporukkakin rakoili, eikä enää edes nähty, minä sain sitten vauvan ja elämän piti olla mallillaan. Sinäkin etenit omissa kuvioissasi, teit paljon töitä ja seurustelit.
Minun elämäni kuitenkin muuttui jo reilun vuoden päästä vauvan syntymästä. Lapsen isä ei ollutkaan niin sitoutunut meihin kuin luulin, ja yrityksistä huolimatta minusta tuli yksinhuoltaja jo ennen kuin lapsi täytti 2 vuotta.
Palasit mieleeni. Tein elämässäni muutoksia ja ajattelin sinua. Kirjoitin kirjeen, jossa kerroin nykyisestä elämäntilanteestani ja siitä, että ajattelen sinua edelleen.
 

"Jos kirjoittaisin pienen kirjeen
Ja veisin sen laatikkoon
Avaisitko sen ja lukisitko loppuun, lukisitko loppuun?
Tuntisitko vielä vanhan kaipauksen?
Olisitko valmis mut kohtaamaan?
Tulisitko asemalle mua vastaan, tulisitko vastaan?"

Siteerasin kirjeeseen omien sanojeni väliin Pave Maijasta. Loppuun liitin pyynnön: Jos tämä kirje on sinusta kamala ja et ollenkaan ajattele minua tai halua kuulla minusta, toivon, että poltat tämän kirjeen välittömästi etkä kerro tästä koskaan kenellekään. Ja sitten palasin vielä toivoon ja kirjoitin alareunaan puhelinnumeroni.
Kannoin kirjettä mukanani kaikkialle. Se oli suljettu tiiviisti, mutta en kirjoittanut siihen päälle saajan nimeä. Tein asiaa läheiselle huoltsikalle, kun tiesin sinun siellä usein käyvän, mutta en sattunut sinua näkemään. Ajoin autolla kotisi ohi, ja ajattelin jättää kirjeen postilaatikkoosi ( ja tuolloin toki olisin nimesi siihen saajaksi lisännyt ), mutta en ikinä uskaltanut. Ajattelin, että joudun naurunalaiseksi, jos joku muu lukeekin sen. Takaraivossa myös jyskytti ajatus: en olisi kuitenkaan sinulle riittävän tasokas kumppaniksi.
Elämä soljui eteenpäin ja minä sen mukana. Kirje nuhraantui ja jäi kokonaan lähettämättä. Tapasin miehen, menin naimisiin ja sain lisää lapsia. Elin elämää, paljon sain toteuttaa unelmiani, mutta jotain tärkeää silti puuttui. 
Sinut tapasin reilun kolmenkymmenen vuoden aikana vain muutaman kerran. Ohimennen kaupassa, ohikulkiessa nyökättiin, tervehdittiin. Sisimpäni heittivät volttia, vaikka elämässäni kaiken piti olla kunnossa. Koin vastustamatonta halua juosta perääsi ja kertoa, että minulle oli tosi merkityksellistä se, mikä meille nuorena tapahtui. Mietin sinua aina viikkoja noiden kohtaamisten jälkeen.
Kun sitten erosin, olin niin rikki ja lopen uupunut parisuhteesta, että en edes halunnut etsiä mitään uutta. Elin elämää työlle ja viihdyin muun ajan ihan yksin kotona, elleivät lapseni olleet käymässä.

Yritetään seurustella niin kuin tavalliset ihmiset. Viestitellään ja soitellaan. Jatkuvasti. Töistä menen kotiin, yritän tehdä omia juttuja, ja sovitaan että tänään ei nähdä, mutta sittenkin nähdään. Jutellaan kaikesta puhelimessa ja viestitellään joka käänteessä. Sovitaan, että tänään ei nähdä, kun mulla on aikainen aamuvuoro huomenna, mutta sitten kuitenkin nähdään. Puhelut menevät suunnilleen niin että "Oot vissiin kotonas yötä?"
- Niin minun pittää olla kun on aamuvuoroon meno.
 "Vai tuutko tänne?"
- En. 


- Tuun.

Nauretaan ja sanotaan tätä Puuilo-suhteeksi. Siinä kun soittaja kysyy ratkaisua ongelmaan ja aina Puuilossa on tarjouksessa soittajan ongelman ratkaiseva tuote ja edustaja kysyy: "Tuukko hakee?" ja soittaja aina vastaa. "En. Tuun."
Meidän on hyvä olla yhdessä. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on lähellä henkilö, joka näkee ja vaistoaa minusta jo hengityksen perusteella, millaisella tuulella olen ja kysyy, mitä mietin. Kun eräässä hetkessä mieleeni tulee harvinaisen laulun sanat ja lausun ne "Entä sitten kun linnut on lähteneet, ja verkkaan käy virtojen juoksu." olet heti täysillä mukana ja vastaat samaa laulua jatkaen: "Entä sitten kun päivät on viilenneet ja poissa on nurmien tuoksu... Sinä vieläkö viivyt mun vierelläin, tuuli tuiskuna lunta kun heittää. Yhä kätesi löydänkö kädestäin, paksu jää vaikka muistoja peittää." ja puristat minua kädestä vakuuttavasti.
Olen aina ennen halunnut nukkua "irrallaan". Niin, ettei mikään toinen kosketa minua, eikä ainakaan hengitä minuun päin. Minun on ollut hankala nukkua, jos vieressä joku on hengittänyt raskaasti, erilaisella rytmillä tai kuorsannut. En ole koskaan tuntenut oloani hyväksi edes yrittää nukkua toisen kainalossa. Paitsi nyt sinun. Tuntuu, että sinun kainalossasi minulle on sopiva, minulle tehty paikka, johon on luonteva sujahtaa ja unikin tulee nopeasti. Kuorsaat pienesti, mutta se tuntuu vain suloiselta ja usein vain havahdun hieman sinun halutessa vaihtaa asentoa jo nukahdettuamme.
Meillä on samanlaiset arkitavat, huomaan, ja se naurattaa minua. Emme ole koskaan eläneet yhdessä, mutta käytämme samaa hammastahnaa, teemme asioita keittiössä samalla tavalla, tykkäämme täsmälleen samoista ruoista ja ajattelemme samoja asioita! Se hämmästyttää minua joka kerta, kun näemme jonkin asian ja alamme sanoa täsmälleen samaa, samalla hetkellä. Täydennät lauseeni ja minä sinun. Taidamme olla rakastuneita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Nuorena sitä oli epävarma ja osin epätoivoinenkin. Olin rakastunut sinuun, mutta koska olin tehnyt ensin erilaisia elämänvalintoja "ove...